Virtuaalityö haastaa liskonaivoja
Ei-verbaalinen viestintä nähdään usein “kehonkielenä”, mutta se on enemmän kuin sitä. Äänivasteet (tai niiden puute), tilakäyttäytyminen ja ryhmädynamiikka ovat vuorovaikutuksemme kulmakiviä. Poimimme vihjeitä tunnelmista ja ihmisten aikomuksista niiden perusteella. Vartijat, äidit ja opettajat ovat hyviä siinä. He näkevät epänormaalin käytöksen joukoissaan ja toimivat sen mukaan ennen kuin aikomukset toteutuvat. Esimerkiksi hiljaiset lapset tai opiskelijat, jotka tavoittelevat puhelimiaan, ovat varoitusmerkkejä, jotka vihjaavat lauman aikomuksista ja tunnelmasta.
Uskon että ihmisillä on taipumus ajatella, että heidän kommunikaationsa perustuu puhtaasti informaatioon, joka voidaan helposti siirtää virtuaaliseen viestintään. Tosiasiassa emme kuitenkaan ole tietoisia vaistomaisesta tiedosta, jota käytämme fyysisessä tilassa koko ajan. Biologiset anturimme ovat viritetty havaitsemaan ei-verbaalisia viestejä. Leijonat ovat hyvin harjaantuneita havaitsemaan epäjohdonmukaisuuksia saalislaumoissa ja hevoset huomaavat tämän nopeammin kuin ihminen. Leijonat tai hevoset eivät puhu, lähetä kirjeitä tai soita zoom-puheluita. Homo Sapiens sen sijaan avaa Teamsin aamulla, mutta jää paitsi siitä, minkä leijona tietää. Miten ei-verbaalit viestit voisi korvata virtuaalisilla asetuksilla, kun emme tunne ja haista keskustelukumppaniamme?
Olen seurannut 11 -vuotiasta poikaani tekemässä koulutyötä. Minun täytyy neuvoa häntä ottamaan kynä, etsimään kirja ja menemään pöydän luo. Sama tapahtuu hammaslääkärissä. Kun lääkäri poraa leukaasi, hän sanoo usein: “Nyt kiinnitän tämän ikeniisi, se sattuu vähän”. Joten periaatteessa hän sanoittaa tekonsa, jotta voit ennustaa, mitä tapahtuu. Sama koskee virtuaalista viestintää. Sinun on esittelijänä puhuttava asioista, joita yleisösi ei koe ja tunne: “Nyt avaan esitykseni. Istu hyvälle paikalle, siihen menee 10 minuuttia.” tai “Nyt en näe chattia, palaan siihen 5 minuutin kuluttua”.
Viestinnän lisäksi viritymme välittömästi, kun tilassa on toinen elollinen olento. Emme tarvitse kylttejä, joissa lukee: ”Tässä istuu Kaisa Airo”. Tietokone tai puhelin ei kuitenkaan hengitä, hikoile tai liiku. Se on esine. Liskon aivomme karjuvat aamusta iltaan: ”Puhut yksiksesi, oletko tullut hulluksi?”. Tästä syystä aistimme ja aivomme väsyvät järjen ja tunteen ristiriidassa. Lisäksi käyttäydymme huonosti esinettä kohtaan. Harvemmin keittiön pöydälle tarvitsee hymyillä. Ruudun takana valitettavasti on toinen ihminen, joka näkee ja kokee viestimme, kuten oikeassakin elämässä.
Kokemusten talo – hankkeessa katsomme virtuaalitilojen kokemukseen. Miten voimme tuottaa elämyksiä aivoille, jotka kaipaavat kontaktia? Miten tuotamme virtuaalisesti yleisömme korvat, nenän, näkökentän ja tunnon? Kuinka huijaamme liskon aivot rauhoittumaan?
Kaisa Airo
Yliopettaja Tkt, Kaisa Airo on Kokemusten talo – hankkeen vastuuvalmistelija ja taustapiru. Hän opettaa Laurean ammattikorkeakoulussa visualisointia, palvelumuotoilua ja työympäristöjohtamista. Väitöskirjassaan hän tutki työympäristöjen käyttäjäkokemusta. Vapaa-ajallaan hän maalaa ja fanittaa elokuvakulttuuria.
